Eläköön talkoot – paha paha raha

February 11, 2014

Lisa Sounio-Ahtisaari ja Marko Ahtisaari ovat käynnistäneet wikitalkoot-kampanjan, jolla he pyytävät vapaaehtoisia lahjoittamaan aikaansa Wikipedia-artikkelien täydentämiseksi Suomi-kuvaa parantamaan.

Ansiokas hanke tuo hyvin esiin Suomen rahankeräyslain nurinkurisuuden. Wikipedia ei saa pyytää rahalahjoituksia ilman rahankeräyslupaa oman toimintansa kulujen kattamiseksi, mutta työtä toiminnan eteen saa pyytää vapaasti ilman lupaa. Rahan lahjoittaminenhan olisi verottajankin kannalta edullisempaa, koska verot on maksettu jo pois päältä. Työn lahjoittamiseen verokarhu ei ainakaan vielä puutu.

Lahjoitus rahana vai työnä?

Omaa työtä on mahdollista lahjoittaa kahdella eri tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto on mennä paikan päälle ja käyttää omaa erikoisosaamista halutun tehtävän tai ajan verran. Toinen tapa on hyödyntää omia kykyjään ja saada siitä vastineena rahaa eli esimerkiksi päätoimessa. Raha on vain vaihdannan väline ja välineenä neutraali. Eli kyseessä on siis sama työsuoritus muunnettuna rahaksi. Tämä rahasumma voidaan lahjoittaa halutun vapaaehtoistoiminnan hyväksi, joka voi hankkia sillä tarvitsemiaan resursseja.

Molemmissa tapauksissa henkilö on työskennellyt ja käyttänyt omaa osaamistaan vapaaehtoistoiminnan hyväksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa suoraan työskentelemällä paikan päällä ja toisessa lahjoittamalla halutun määrän työtään rahan välityksellä. Huomioitavaa on, että vain jälkimmäinen vaihtoehto mahdollistaa yhteisölle hyväksikäyttää tehokkaasti työn erikoistumista (oletuksella, ettei lahjoitustapojen välillä ole esimerkiksi verotuksellisia eroja). Rahan käyttö vaihdannan välineenä mahdollistaa toiminnan kannalta optimaalisen resurssien hyödyntämisen ja tarpeiden tyydyttämisen. Toisena vaihtoehtonahan on suorittaa vain niitä tehtäviä, joihin löytyy vapaaehtoisia. Loput tarpeet jäävät täyttämättä tekijöiden puuttuessa.

Myös työn verotuksessa suoran työpanoksen sijaan annamme verottajalle vastaavan määrän työtä välillisesti rahan kautta: vaihdamme ensin työpanoksemme rahaksi, jonka sitten luovutamme veroina valtiolle. Välillisyys ja rahan käyttö hämärtävät toki hiukan asian ilmeisyyttä, mutta yhtä kaikki kyseessä on silti oman työpanoksen ja erikoisosaamisen luovuttaminen vastaavasti kuin työn suorittaisi suoraan. (Harva tosin saattaisi olla yhtä suopea maksamaan verojaan tässä muodossa, vaikka tekee samaa hyvillä mielin kolmannella sektorilla.)

Varainhankinta lahjoituksilla vai kaupankäynnin katteilla?

Aivan samoin kuin työtä voidaan luovuttaa kahdella eri tavalla, suoraan tai epäsuorasti, voidaan toiminnan rahoitus järjestää niin ikään suoraan tai epäsuorasti. Kansalaisyhteiskunnassa luonnollinen tulonhankinnan muoto on kerätä ainakin osa varoista toimintaa tukevilta ja sitä kannattavilta. Tässä tapauksessa suora muoto tarkoittaa rahalahjoitusta tukijalta toimijalle. Tämä on erittäin tehokas toimintamalli olettaen, että varainhankinnan kustannukset jäävät kohtuullisiksi. Epäsuora tapa on suorittaa vaihdantaa tukijan kanssa eli käydä kauppaa. Tällöin kannattaja saa suoran vastineen toimijalta esimerkiksi T-paidan muodossa ja siten varainhankinnassa edellisen tavan lisäksi lähtökohtaisesti syntyy kuluja vastineen tuottamisesta. Eli periaatteellisesti voitaisiin sanoa jälkimmäisen tavan olevan tehottomampi ja tarjoavan vähemmän resursseja toiminnan päätarkoituksen toteuttamiseen. Varsinaiseen yleishyödyllisen toiminnan toteuttamiseen on siis käytettävissä vain kaupanteosta syntyvä kate eikä koko rahasumma, kuten lahjoituksen tapauksessa.

Yleishyödyllinen yhteisö voi hankkia rahoituksensa periaatteessa monella eri tavalla ja säädösten henki on jopa taata vapaus organisoitumismuodossa. Käytännössä tilanne ei kuitenkaan ole yhtä mairitteleva. Alkava toimija törmää helposti eri virastojen, sääntöjen ja verolakien viidakkoon, joiden tulkinnat ovat myös ristikkäisiä tai kytköksissä toisiinsa. Näin on esimerkiksi arvonlisäveron osalta, joka nojautuu tuloverolain tulkintaan yleishyödyllisyydestä, vaikka sillä on kuitenkin oma tunnusmerkistönsä liiketoiminnasta. Tilanne on helpompi jo toimivalle organisaatiolle, jolla on toimintahistoriaa ja kokemusta sekä yleensä enemmän ulkopuolisia asiantuntijaresursseja käytettävissään. Julkinen valta tuntuu myös suosivan vakiintuneita toimijoita uusien tulokkaiden kustannuksella.

Tämä on ote Antaa saa, mutta ei pyytää –analyysistä.

Aikaisempia kirjoituksia aiheesta:
Rakenteellista jäykkyyttä
Huijareiden maa
Sunnuntaidebatti

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply