Totuus on
vapauttava,
lopullinen,
riippumaton,
ajaton,
kaunis,
harmoninen,
täydellinen,
dynaaminen,
tuore,
valaiseva,
viaton,
täydellinen,
Totuus on
Yksi.
(alkuperäinen Truth)
Tags: Fragments of Reality, havainnointi, läsnäolo, oleminen, runo, tiedostaminen, totuus, vapaus, voimaValmiina,
jäämään,
tai lähtemään,
kukaan ei pidättele,
paitsi me.
Liian kiireisinä
tekemään,
saavuttamaan.
Pitämään kiinni kaikesta
mistä tiedämme.
Päätämme,
milloin kaikki on tehty,
mitään lisäämättä,
puuttumatta,
saavuttamatta.
Tarpeeksi,
ymmärtäen,
tekemättä.
Ei mitään opittavaa,
tavoiteltavaa,
saavutettavaa,
hävittävää,
- ei mitään.
Luovumme,
vapaudumme,
valmistaudumme,
tuntemattomaan.
(alkuperäinen Ready)
Tags: elämä, Fragments of Reality, kiintymättömyys, luopuminen, oleminen, pyyteettömyys, runo, vapausMiksi pelkäämme kaikkea meille outoa? Toisin sanoen miksi kaikki uusi on meille epämukavaa? Itse asiassa kuinka on mahdollista pelätä jotakin meille täysin tuntematonta, jotakin meille käsittämätöntä, määrittämätöntä, outoa?
Emme me tuntematonta pelkää. Pelkäämme vain kaikkea meille tuttua ja tiedostamaamme—ei meillä mitään uutta vastaan ole sinänsä. Olemme vain peloissamme luopumaan menneestä ja nykyisestä—kaikesta siitä mitä meillä on ja minkä keskellä elämme (ihmissuhteista, elämäntilanteesta, työpaikasta, omaisuudesta jne.)
Mutta kuinka lopettaa pelkääminen ja suuttumus? Luopumalla. Kun emme tarraudu kiinni niin ei ole mitään pelättävääkään. Pelko häviää. Täydellinen vapaus, ikuinen onnellisuus.
Emme pelkää pelkoa itsessään, vaan ajatusta pelosta.
(alkuperäinen Fear)
Tags: elämä, kiintyminen, luopuminen, muutos, onnellisuus, pelot, tuntematon, vapausAikajärjestyksessä:
Aakkosjärjestyksessä:
Kirja on myynnissä ainakin näissä paikoissa:
Fragments of Reality on lainattavissa mm. Helsingin, Tampereen, Oulun, Jyväskylän ja Turun kirjastoista. Lue myös kirja-arvostelu.
Aakkosjärjestyksessä:
Vapaassa yhteiskunnassa on vain kaksi tapaa varallisuuden hankkimiseen. Toinen perustuu uuden luomiseen eli aktiivisen toimintaan (työn tekoon laajassa merkityksessä), jolle löytyy kysyntää. Toinen tapa perustuu jo olemassa olevaan varallisuuteen eli sen lahjoittamiseen jollekin toiselle. Nämä kaksi mallia ovat vapaaehtoisia ja ne eivät aiheuta vahinkoa kellekään osapuolelle. Tätä saksalainen sosiologi Franz Oppenheimer (1864-1943) kutsuu taloudelliseksi tavaksi. Toinen tapa perustuu vallankäyttöön ja pakkotoimiin. Tämä perustuu siis väkivaltaan ja pelkästään olemassaolevan varallisuuden jakoon voimankäytöllä. Oppenheimerin termi tälle on poliittinen tapa.
Politiikka toisin sanoen astuu kuvaan ainoastaan silloin, kun syntyy jakamisen ongelma. Vapaassa markkinassa, jossa ihmisten kanssakäyminen perustuu vapaaehtoisuuteen, ei ole mitään jakamista. On ainoastaan yksilöitä jotka haluavat jotakin sellaista jota jollain toisella on tarjota. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat ainoastaan siinä tapauksessa, että molemmat hyötyvät kanssakäymisestä (esim. tavaran osto tai myynti). Jakaminen tulee kyseeseen vain silloin kun on resursseja, joilla ei ole luonnollista omistajaa. Tämä tilanne syntyy pelkästään käyttämällä pakkovaltaa eli varastamalla. Tällöin alkuperäinen oikeudenomistaja korvataan uudella kolmannella osapuolella.
Vapaa markkina omaa hienovaraiset itseohjautuvat lait, joita pakkovaltaa perustuvassa järjestelmässä ei ole. Adam Smith (1723-1790) kuvasi näitä markkinan näkymättömänä kätenä. Markkina perustuu pelkästään ihmisten tarpeisiin (vain ihmisillä on tarpeita, ei yhteisöillä, yrityksille jne.; nämä ovat vain välineitä). Ellei olisi tarpeita - ei olisi myöskään markkinaa. Näin ollen markkina toimii pelkästään tarpeiden tyydyttämisen mekanismina. Kaikki vapaaehtoinen toiminta perustuu vuorovaikutukseen ja vastavuoroisuuteen (myös lahjoitus kuuluu tähän sillä lahjansaajalle on myös oikeus kieltäytyä lahjoituksesta (negatiivinen oikeus)). Ihmisten tarpeet voivat ilmentyä fyysisinä (esim. tavaroina) tai pelkästään immateriaalisina. Lopulta kuitenkin kaikki perustuu ihmisten tarpeisiin, joita tyydytetään joko fyysisten tai
immateriaalisten keinojen kautta. Näin ollen markkina perustuu ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen eri tavoilla ja keinoilla. Vapaaehtoisuus tarkoittaa, että osapuolet kokevat saavansa jotain kanssakäymisestä. Tämä voi olla mielihyvää, mukavaa seuraa, viihtymistä tai palveluita kuten ruokailu, paidan pesettäminen tai auton osto. Toisin sanoen vapaa kanssakäyminen voi toisinaan perustua vaihdantaan (ts. rahan käyttöön) muttei välttämättä aina.
Kaikki vaihdantahan (kauppa) perustuu ostamiseen ja myymiseen. Ostaessasi jäätelön kauppiaalta vaihdat jäätelöön tietyn määrän rahaa. Toisin sanoen kauppias haluaa vaihtaa jäätelön tiettyyn rahamäärään (hintaan) ja ostaja pitää jäätelö tarpeellisempana kuin jäätelön hinnan mukaista määrää rahaa. Kummallakin on vastakkaiset tarpeet ja kumpikin kokee hyötyvänsä kaupasta. Kukaan ei häviä ja molemmat osapuolet hyötyvät. Tähän perustuu vapaa markkina.
Vapaassa markkinassa kysyntä ja tarjonta ohjaa kaikkea tuottavaa toimintaa. Hinta toimii mekanismina, joka säätelee kysyntää ja tarjontaa. Tämän perusteella jokainen pystyy määrittämään tarpeensa tärkeyden ja kiinnostavuuden suhteessa toisiin tarpeisiin. Yksikön tarpeet vaihtelevat hetkestä toiseen ja näin ollen myös kiinnostus eri tuotteisiin ja tarjontaan voi vaihdella. Toisaalta juuri kanssakäymisen vapaus käänteisesti ohjaa näkymättömänä kätenä kysyntää ja tarjontaa. Palvelut, joille ei ole kysyntää tai jotka toimivat tehottomasti tai huonosti asiakkaiden näkökulmasta, häviävät. Vapaa markkina on nöyrä asiakkaalle - se ei tule ilman asiakasta toimeen. Asiakaslähtöisyys perustuu aitoon kiinnostukseen palvella ja tyydyttää asiakkaan tarpeet sillä ellei ole vapaaehtoisia ostajia niin ei ole kohta myöskään mitään myytävää.
Vapaa markkina ei kuitenkaan enää toimi, kun sen toimintaan puututaan pakkokeinoin. Julkinen valta harjoittaa tällaista toimintaa lainsäädännöllä, tukiaisilla sekä toimimalla aktiivisesti (ostamalla, myymällä ja sijoittamalla) yhteiskunnassa. Julkinen valta ei perustu vapaaehtoisuuteen - sen puolesta päättää joku pieni elitistinen joukko ’koko yhteisön’ puolesta. Tämä mielivalta automaattisesti priorisoi julkisen vallan tarpeet ylitse muiden ja suuntaa markkinan kysynnän ja tarjonnan pois vapaaehtoisesta kanssakäymisestä julkisen vallan päähänpistojen suuntaan. Esimerkiksi kansalaisilta pidätetyillä verorahoilla päätetään ostaa byrokraateille kopiopaperia sen sijaan, että kansalaiset olisivat voineet käyttää omaisuutensa omiin tarpeisiinsa. Tällä toimelle valtio vähentää yksilöiden elintasoa (hyvinvointia) sekä vääristää markkinaa (kopiopaperin kysyntä kasvaa (mikä nostaa myös sen hintaa) ja resursseja ohjataan enemmän paperin valmistamiseen pois muilta sektoreilta). Mitä enemmän julkinen valta sekaantuu vapaan markkinan toimintaan sen vähemmän se palvelee yksilöiden tarpeita ja pystyy tyydyttämään näitä tehokkaasti.
“Paras hallitus on se, joka hallitsee vähiten sillä sen kansalaiset hallitsevat itse”, Thomas Jefferson.
Lisää aiheesta (englanniksi):
The Economics of Santa’s Workshop by Michael Levin
What Is the Free Market?(pdf) by Murray N. Rothbard
Yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa pidetään yleisesti hyvänä pyrkimyksenä ilman että sitä tarkemmin määritetään. Yksinkertaisesti oletetaan yhdenvertaisuuden olevan korkea moraalinen tavoite ja päämäärä. Kuitenkin yhdenvertaisuuden tarkempi tarkastelu osoittaa tilanteen olevan täysin päinvastainen. Yhdenvertaisuus käsitteenä on irrotettu sen alkuperäisestä asiayhteydestä ja näin ollen sitä käytetään tilanteissa, joissa de facto lopputulema on jotain muuta kuin tavoittelemisen arvoinen.
Yhdenmukaisuus rinnastaa kaksi tai useampaa kohdetta toisiinsa ja vertaa näitä keskenään. Ainoastaan tilanteessa jossa kohteet ovat identtiset voidaan todeta näiden olevan yhtenevät. Ne ovat samanlaisia ilman omaa yksilöllistä leimaa tai erilaisuutta. Yhdenvertaisuus pyrkii siis poistamaan erilaisuuden ja yksilöllisyyden. Tosin tämä verhotaan puhumalla tasa-arvosta eikä erilaisuuden poistamisesta.
Kuitenkin tutkimalla ympäristöämme ja etenkin luontoa on helppo huomata, että yksilöllisyys on vallitseva tila—ei yhdenmukaisuus. Luonto ei toista itseään, se luo uutta. Jokainen lumihiutale, puun lehti, kasvi, kukka tai puu ovat erilaisia. Sama pätee eläimiin sekä myös ihmisiin. Olemme kaikki erilaisia omine erityispiirteinemme. Erilaisuus on luonnollista, ja samanlaisuus näin ollen keinotekoista, luonnotonta.
Ihmiset ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia vapaudessaan suhteessa toisiinsa. Toisin sanoen jokaisella on oikeus elää omaa elämäänsä ja vapaus toimia parhaan kykynsä ja ymmärryksenä mukaan ilman että kukaan toinen ihminen voi rajata yksilön omaa ilmaisua kunhan tämä ei loukkaa kenenkään muun vastaava oikeutta. Tämä on yhdenvertaisuus ja tasa-arvo asiayhteydessä, jossa se yleensä alkuperäisesti tunnistetaan. Kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet ja vapaus omaan elämään omien kykyjensä ja olosuhteidensa mukaisesti. Tämä ei siis tarkoita yhdenvertaisuutta suhteessa erilaisiin kykyihin, olosuhteisiin tai toiminnan tuloksiin. Tällöinhän vapauden periaate ei toteudu sillä erilaisuuden poistaminen väistämättä tarkoittaa jonkun esimerkiksi rumemman, vähempilahjaisen tai laiskemman ‘korjaamista’ kauniimman, lahjakkaamman tai ahkeramman tasolle(tosin yleensähän tämä esitetään jostain syystä toisinpäin).
Yhteiskunnallisessa keskustelussa yhdenvertaisuus on yleensä yksipuolista. Pyritään saavuttamaan tilanne, jossa erilaisten yksilöiden asemaa tai olosuhteita halutaan parantaa suuntaan, jossa lahjakkaampaa, varakkaampaa tai muuten menestyvämpää yksilöä pyritään syyllistämään omasta olemassaolostaan tai oman toimintansa tuloksista. Yhdenvertaisuus verhotaan moraaliseen vaateeseen, jossa erilaisuutta pidetään sosiaalisesti luonnottomana tilana joka tulee korjata keinotekoisesti ja pakkokeinoin uhraamalla yksiköiden vapaus omaan elämäänsä ja sen tuloksiin.
Nykyisellään köyhyyttä, laiskuutta ja tyhmyyttä pidetään arvoina sinänsä, jotka vaativat korjaustoimenpiteitä kolmansien osapuolten toimesta (ts. yleensä julkisen vallan), ilman yksilön omaa vastuuta toimistaan. Ratkaisuna näihin pidetään soveliaana kompensaatiovaadetta yksilöiltä, jotka ovat vastakkaisessa tai suhteellisesti ‘paremmassa’ vertailutilanteessa. Mutta kuinka yhdenvertaisuus voi toteutua käytännössä, jos pelkästään toista osapuolta suositaan? Mihin ja etenkin kenen arvoihin ja moraaliin perustuu tällainen ulkopuolinen arvomääritys ja pakkovallan käyttö yksilöiden omaan elämää ja omaisuutta kohtaan? Kuka määrittää mikä on normaalia, soveliasta, liian paljon tai liian vähän ja suhteessa mihin?
Yhdenvertaisuuden käsitteeseen liitetään useasti oletus samoista arvoista, elämäntavasta ja toimintamalleista. Sillä miten voidaan suorittaa yksilöiden välistä vertailua ellei ole yhtäläistä vertailuasteikkoa? Luonnontieteissä asioita voidaan mitata, koska niissä tutkitaan luonnossa ilmeneviä asioita. Tämä objektiivisuus ei kuitenkaan toteudu ihmisten osalta, jokaisen yksilön kokiessa ja toimiessa vapaan tahtonsa mukaisesti ja kokiessa elämänsä subjektiivisesti. Ulkopuolisen määrittämät arvostukset ovat kaikki yhtä mielivaltaisia yksilön kannalta. Vielä absurdimmaksi tilanne tulee kun pyritään asettamaan yhteisiä objektiivisia määritelmiä yksilöiden välille. Tämä on kuitenkin todellisuus aina kun yhdenvertaisuuden vaade esitetään. Harvoin vain kukaan kyseenalaistaa oletuksia ja esittää kysymyksen: verrattuna mihin ja kenenkä oletuksiin perustuen?
Pakkoon eli väkivaltaan tai voimankäytöllä uhkaamiseen perustuva yhdenvertaisuus, jota muun muassa valtiovalta kansalaisiaan kohtaan harjoittaa, ilmentää juuri niitä toimintaperiaatteita ja arvoja, jotka eivät kuulu yksilöiden vapauteen ja yhdenvertaisuuteen—ne kuuluvat ainoastaan keinotekoiseen ja luonnottomaan maailmaan.
Lisää aiheesta (englanniksi):
On Equality and Inequality by Ludwig von Mises
Freedom, Inequality, Primitivism and the Division of Labor by Murray N. Rothbard
Equality: The Unknown Ideal by Roderick Long
Liike-elämässä sekä yhteiskunnassa yleisemminkin on vallalla oletus kamppailusta yksilöiden tai yritysten välillä, jossa on pelkästään voittajia ja häviäjiä. Kyseessä on siis nollasummapeli, joka polarisoi tilanteen sekä luo negatiivisen asetelman osapuolten välille. Voittaja saavuttaa lisää hyvinvointia ja häviäjälle jää luu kouraan. Yksilöiden kesken sama asia ilmenee kateutena ja vaatimuksina jakaa yhteisön resurssit ihmisten tarpeiden mukaan eikä yksilöiden omien panosten suhteessa (tai antaa kaikkien yksinkertaisesti huolehtia vain omista asioistaan).
Resurssien jakamisen tarve ilmenee ainoastaan tilanteessa, jossa jotain on ensin tuotettu, kerätty yhteen ja tämän jälkeen tämä tuotos pyritään jakamaan uudelleen. Vapaaehtoisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa ei ilmene jakamista. Kaikki toimivat keskenään vapaasta tahdosta ja omien tarpeidensa mukaisesti ilman välikäsiä tai kolmansia osapuolia. Tällöin ei myöskään ole voittajia tai häviäjiä, ainoastaan voittajia (win-win), sillä ilman vapaata tahdonilmaisua osapuolten välillä ei tapahdu mitään. Vain siinä tilanteessa, että kaikki (tai molemmat) osapuolet ovat tyytyväisiä ja jokainen (kumpikin) osapuoli antaa suostumuksensa niin syntyy sopimus ja tilanne, jossa kaikki voittavat. Tähän perustuu vapaa yhteiskunta ja sen seurauksena kaikkien hyvinvointi lisääntyy yhteisen kanssakäymisen kautta ilman kenenkään osapuolen uhraamista muiden tarpeiden puolesta.
Jakamisen kysymys nousee siis esiin vain, kun jotain on ensin tuotettu ja tämä pyritään jakamaan uudelleen jonkun muun kuin alkuperäisen tuottajan toimesta. Verotus on tästä hyvä esimerkki. Ensin jonkun täytyy tuottaa (luoda) jotain, joka sen jälkeen pakkotoimin pidätetään kolmannelle taholle joka jakaa sen haluamallaan tavalla ilman veronmaksajan vaikutusvaltaa tai panosta asiaan. Näin ollen resurssien jakamisen ongelma on täysin keinotekoinen ja perustuu voiman käyttöön tai sillä uhkaamiseen. Tilanteen voi ilmaista myös seuraavasti: vasta varastamisen jälkeen syntyy ongelma, miten saalis jaetaan. Ilman varkautta ei ole myöskään jakamisen ongelmaa.
Minulta pois -tilanne syntyy siis jakotilanteessa, jossa resursseja on rajallinen määrä ja jakamisperusteet ovat kaikki yhtä mielivaltaisia vain mielikuvituksen ollessa rajana, sillä lopultahan kaikki potentiaaliset vastaanottajat ovat yhtä vähän oikeutettuja resursseihin alkuperäistä omistajaa (tuottajaa) lukuunottamatta. Häviäjä on jo selvinnyt, ja jakamisen kilpailussa on kyse enää voittajan määrittämisestä. Erona aikaisempaan tilanteeseen jossa kaikki toimivat vapaaehtoisuuden pohjalta ja näin ollen myös hyötyivät kanssakäymisestä jakamisen tilanne ei lisää yhteisön hyvinvointia, vaan on itse asiassa tuhoavaa toimintaa. Jakaminen ei luo mitään lisää, se ainoastaan kuluttaa jo tuotettuja voimavaroja. Tämän lisäksi se myös uhraa kaikkein hyödyllisimmän osapuolen (tuottajan) ja laittaa tämän kärsimään tilanteesta kaikkein eniten. Hänen hyvinvointinsa uhrataan muiden hyväksi, jotka eivät ole itse tuottaneet mitään vaan päinvastoin toimivat parasiitin tavoin.
Jakomalli synnyttää siis automaattisesti tilanteen, jossa on voittajia sekä häviäjiä. Sen lisäksi se myös aikaansaa kilpailutilanteen, jossa jaettavista resursseista syntyy kilpailu mahdollisten osapuolten kesken. Toimintamallin astuttua käytäntöön on kaikkien edun mukaista pyrkiä vaatimaan mahdollisimman suuri osa jaettavista resursseista itselleen, ja tämä koskee myös niitä jotka ovat joutuneet alkuperäisiksi häviäjiksi eli ne joilta resurssit on otettu jaettavaksi. On myös helposti nähtävissä, miten yhteiskunnan suuntaa muuttuu jatkossa enemmän resursseja jakavaan toimintaan lisää hyvinvointia luovan uuden tuottamisen sijaan. Kannustinrakenteet keskittyvät enemmän jakamiseen ja sen tukemiseen sekä suurimmat rangaistukset kohdistuvat tuottavaan toimintaan eli yhteiskunnan luovimpaan ja kyvykkäimpään osaan. Näin ollen ei ole ihme, jos uudet innovaatiot ja elintasoa parantava luova (tuottava) toiminta siirtyy sinne missä sitä enemmän arvostetaan. Jakomalliin perustuva yhteiskunta palkitsee darvinismin mukaisesti yksilöitä, jotka menestyvät resurssien jakopelissä joka on erityyppistä toimintaa kuin tuottava ja luova toiminta. Valitettavasti lopputuloksena saattaa syntyä tilanne, jossa jakamisen taidot ovat jalostuneet huippuunsa, mutta ei löydy enää jaettavaa tuottajien vähyyden vuoksi. Loiset tuhoavat isäntänsä.
Lisää aiheesta (englanniksi):
The Nature of Distribution Under Liberalism and Socialism by Ludwig von Mises
Introduction: Government Revenues and Expenditures by Murray Rothbard
Capitalism versus Socialism by Ludwig von Mises
Binary Intervention: Government Expenditure by Murray Rothbard
The Philosophy of Confiscation by Ludwig von Mises
Sweden: Poorer Than You Think by William Anderson
Vapaa yhteiskunta perustuu moniarvoisuuteen. Jokainen saa toteuttaa omaa näkemystään vapaasti niin kauan kunhan se ei riko kenenkään toisen vapautta omaan yksityisyyteen ja omaisuuteen. Toisin sanoen kyseessä on yhteiskunta, joka on suvaitsevainen ja perustuu rikkauteen, joka on luonnollista seurausta yksilöiden erilaisuudesta.
Yksilön oikeudella toimia omien arvojensa mukaan on myös seurauksia. Jokainen on vastuussa omista toimistaan ja sen seuraamuksista. Näin ollen yksilöillä on vapaus toimia parhaaksi näkemällään tavalla, mutta vapauden kääntöpuolena tulee yksilön kantaa myös vastuu teoistaan. Ellei näin olisi niin kyseessähän ei olisi todellinen oikeus ja vapaus.
Jokainen henkilö pyrkii toimimaan parhaaksi näkemällään tavalla oman ymmärryksensä mukaisesti. Näin ollen eri ihmisten kyky toimia eri tilanteissa vaihtelee heidän oman elämänkokemuksensa ja tietämyksensä mukaisesti. Toisin sanoen jokaisella on oikeus kokea ja elää vapaasti, ja nauttia sekä kantaa näistä koituvat seuraamukset. Ihmiset oppivat elämällä ja kokemuksiensa kautta. Annetut tai pakotetut arvot ja mallit harvoin saavat aikaan todellista ymmärrystä ja oppimista. Pakko on huono opettaja. Samoin yksilön suojaaminen oman toimintansa seuraamuksilta poistaa henkilön oman vastuun teoistaan sekä häivyttää seuraamukset estäen näistä oppimisen.
Vastuullinen yksilö tiedostaa oman toimintansa vaikutukset sekä kantaa niistä seuraavat velvoitteet. Tämä on seurausta omasta aikaisemmasta kokemuksesta ja toiminnasta. Mutta miten nämä tulevat mahdollisiksi ellei yksilöllä koskaan ole suotu mahdollisuutta omaan toiminnan vapauteen eli mahdollisuuteen tehdä virheitä ja oppia niistä? Vapauden rajoittaminen perustuen yksilön suojaamiseen itseltään kuullostaa erikoiselta vapaaehtoisuuteen perustuvalta yhteiskunnalta. Arvomaailma, joka perustuu yksilön virheiden tekemisen poistamiseen etukäteen, ei ole sopusoinnussa yksilön vapauden ja vapaaehtoisuuden kanssa. Joku muu määrittää mikä on mahdollista ja mitkä seuraamukset ovat sopivia yksilölle itselleen. Hänet pakotetaan toimimaan tietyllä tavalla, ja harva jaksaa kyseenalaistaa sääntöjen pohjana olevaa arvomaailmaa tai niiden perusteita. Holhouksen alainen lienee oikea termi.
Lisää aiheesta (englanniksi):
Equality vs. Freedom By Wendy McElroy
Smoking and Property Rights by Ninos P. Malek
Don’t Let Government Define Marriage (Or Optimal Child-Rearing Environments) By Gardner Goldsmith
Nykyään puhutaan paljon yksilöiden oikeuksista erinäisiin asioihin ja myös eri asiayhteyksissä. Mutta tarkkaan ottaen mitä oikeuksia yksilöillä lopulta on?
Jos lähtökohdaksi otetaan yksilöiden tasavertaisuus ja vapaus suhteessa itseensä sekä omaisuuteensa ilman oikeutta loukata kenenkään toisen vastaavaa oikeutta, niin olemme itse asiassa jo määrittäneet kaikki oikeudet. Oletuksenahan on, että kaikki toiminta ihmisten välillä tulee perustua vapaaehtoisuuteen eikä toisten alistamiseen (ts. väkivaltaan tai voimankäyttöön).
Asia tulee helpommin esiin, kun kuvittelemme sijaitsevamme esim. asumattomalla alueella. Luonto tarjoaa mahdollisuudet elämiseen ja toimintaan, mutta se ei tee asioita meidän puolesta. Selviytyminen, ruoka, asunto jne. eivät tule automaattisesti meille. Emme elä siis paratiisissa. Tästä seuraa, että kaikki asiat joista elintasomme koostuu pitää pystyä valmistamaan ja tekemään jonkun toimesta. Toisin sanoen olemme riippuvaisia toisistamme ja yhteiskuntamme rakentuu ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen ja jokaisen yksilölliseen panokseen, joka samalla edesauttaa ja lisää muiden hyvinvointia. Erikoistuminen ja ihmisten erilaiset roolit ja toimet mahdollistavat, että jokainen voi keskittyä tekemään niitä asioita, joissa on parhaimmillaan. Autiolla saarella joutuu huolehtimaan niin ruuan hankinnasta, vaatteiden teosta kuin muistakin asioista, koska ei ole ketään niitä tekemässä.
Kun asumattoman alueen analogiaa hiukan jatketaan ja liitetään mukaan pieni yhteisö ihmisiä yhdessä niin on helppo nähdä myös toinen tapa elää, joka ei perustu omaan toimintaan ja työhön. Sitä kutsutaan vallankäytöksi tai varastamiseksi. Toisin sanoen keskitytään työn tekemisen (ts. tuottavan toiminnan) sijaan jakamaan uudelleen jo syntynyttä varallisuutta tai resursseja. Tämä toimintamalli luonnollisesti ei lisää koko yhteisön hyvinvointia ja vaurastumista, koska osa jäsenistä keskittyy tuhoaviin toimintoihin luovien sijaan.
Oikeuksista puhuttaessa on myös hyvä erottaa kyky ja vapaus toisistaan. Kyky tehdä asioita on usein paljon rajoittuneempi, vaikka asian tekemiseen olisikin täysi vapaus. Esimerkiksi kaikista ei tule huippupianisteja vaikka heilllä olisikin täysi vapaus ryhtyä siihen. Vapaus ei tarkoitta nautintaoikeutta. Toisin sanoen oikeus ei tarkoita automaattia vaan mahdollisuutta tehdä asioita ja työskennellä sen eteen.
Nykyään oikeus-käsitettä viljellään aika vapaasti keskusteluissa. Esimerkiksi oikeus toimeentuloon, asuntoon, työpaikkaan ja niin edelleen. Mistä nämä asiat tulevat ja kenen toimesta - eli kenen oikeudet uhrataan, jotta jollekin muulle tarjotaan edellä mainitut? Lopulta kyse on arvoista ja moraalista. Ilmaisia lounaita ei ole olemassa niin kauan kuin ihmisillä on tarpeita emmekä elä paratiisissa, jossa kaikki toiveet täyttyvät. Vielä joudumme tekemään työtä tarpeiden tyydyttämiseen, tai siis ainakin joku joutuu ellemme kunnioita toistemme vapautta.
Lisää aiheesta (englanniksi):
Freedom by Ludwig Von Mises
“HUMAN RIGHTS” AS PROPERTY RIGHTS by Murray Rothbard
A CRUSOE SOCIAL PHILOSOPHY by Murray Rothbard
All Hail Private Property By Tibor Machan
Ihmisillä on moraalisesti vain kaksi tapaa elää keskenään: vapaina tai alistettuina.Ensimmäinen vaihtoehto perustuu oletukseen, että olemme syntyneet kaikki tasa-arvoisina ja näin ollen jokainen ihminen on saman arvoinen eikä kukaan ole toisen yläpuolella. Tästä seuraa, että jokaisella ihmisellä on täysi itsemääräämisoikeus itseään (myös kehoaan) sekä omaisuuttaan kohtaan. Jälkimmäinen on seurasta ensimmäisestä sillä ellei meillä olisi oikeutta oman työmme tuloksiin niin sivistynyt elämä, joka on riippuvainen ajallisesta toiminnasta (ts. suunnittelusta ja pitkäjänteisestä toteutuksesta) ei olisi käytännössä mahdollista. Vapaus on absoluuttinen oikeus, jota ei voi ottaa pois eikä myöskään siirtää toiselle. Vapaudella on kuitenkin yksi rajoitus - se ei saa rikkoa kenenkään toisen ihmisen vastaava oikeutta omaan vapauteen.
Vapaassa yhteiskunnassa kaikki toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja keskinäisiin vapaaehtoisiin sopimuksiin. Toisin sanoen kellään ei ole oikeutta käyttää pakkovaltaa toista kohtaan.
Jälkimmäinen vaihtoehto perustuu ensimmäisen osittaiseen tai täydelliseen hylkäämiseen. Eli ihmiset käyttävät toisiaan vastaan joko suoraan tai välillisesti pakkokeinoja. Näitä keinoja on monia, mutta kaikki toiminta joka ei perustu osapuolten väliseen vapaaehtoisuuteen ilman kummankaan osapuolen tai kolmannen pakkotoimia ei ole vapauteen perustuvaa. Pakottaminen voi tapahtua esim. käyttämällä väkivaltaa tai uhkaamalla sillä.
Linkkejä aiheesta (englanniksi):
Liberty
Ethics of Liberty by Murray Rothbard
YK:n Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus
RSS feed
