Focus on Life™

Meille näkyvä todellisuus on se oikea juttu. Yhdistämme itsemme siihen sekä vastaamme siihen. Usein tunnemme itsemme epämukaviksi ja on vaikeata mukautua ympärillä olevaan maailmaan. Sisäisesti olemme ahdingossa ulkoisen todellisuuden kanssa. Se ei heijasta meidän sisäistä tilaa.

Läpi aikakausien näkyvää maailmaa on kutsuttu epätodelliseksi tai sitä on kutsuttu illuusioiksi tai mayaksi. Platonin kuuluisa luolavertaus ilmaisee saman tummalla luolalla ja varjoilla, joita ihmiset olivat pakotetut seuraamaan todellisten hahmojen tai ulkomaailman sijaan. Nämä metaforat ovat vaikeita käsittää ja todentaa meille jotka elämme modernissa maailmassa.

Silti mikään ei voisi olla enemmän totta. Ehkä ilmiasu voisi olla toinen, mutta alkuperäinen viesti pysyisi silti muuttumattomana—aina. Tämä näkyvä todellisuus on se jossa kommunikoimme ja havainnoimme. Silti olemme läsnä myös muissa ulottuvuuksissa. Ne eivät ole meille näkyväisiä, mutta yhtä kaikki olemme niiden jäseniä. Fyysisen kehon lisäksi omaamme myös tunteet ja tuntemukset sekä mentaaliset kyvyt. Ne ovat yhtä todellisia kelle tahansa kuin fyysinen maailma itsessään, vaikkakaan emme voi niitä suoranaisesti nähdä.

Eli missä on siis tuo oikea todellisuus ja mitä se tarkoittaa? Maailmaan, jota jokainen ajaton viisaus pyrkii kuvamaan ja viittamaan, on ajatuksien todellisuus. Täällä kaikki luodaan ensin—ne ajatellaan. Vasta tämän jälkeen ilmaisu ja ilmiasu ovat mahdollisia. Ei ole väliä puhutaanko shoppailusta, talon rakentamisesta tai vaikka keskustelusta. Ensin tulee luoda ja tämän jälkeen on kyse vain realisaatiosta riippuen kyseisestä tilanteesta.

Ajatus ilman tunnetta ei ole kokonainen. ’Minä rakastan sinua’ ilman tunnetta on merkityksetön. Samoin tunne tai halu täytyy yhdistää ajatukseen. Yhdessä ne ovat vasta jotain. Tämä pätee yhtä lailla puhumiseen, talon rakentamiseen tai mihin tahansa muuhunkin. (Kolmas tarvittava elementti on voima tai tahto toimeenpanna tai suorittaa asia, mutta tämä vain vihjeeksi tarkkaavaiselle lukijalla koska tämä ei ole aiheen kannalta olennaista.)

Miksi meidän ei tulisi keskittyä ulkoiseen maailmaan vaan puhtaasti keskittyä sisäiseen korkeampaan todellisuuteen? Katsommepa minne tahansa niin aina löydämme viisaat sanat, jotka rohkaisevat katsomaan sisäänpäin tai kuten Pythagoras niin hienosti asian ilmaisi: ”Ihminen, tunne itsesi, ja olet tunteva Universumin ja jumalan.” Tätä ei tule ymmärtää tavalla, että hylätään näkyvä maailma tai siitä eristäydytään. Tarkoituksena on rohkaista keskittymään olennaiseen tai lähteeseen, jossa kaikki todella tapahtuu ja johon voidaan vaikuttaa sekä hallita näkyvää maailmaa.

Aluksi tämä saattaa kuulostaa melko omituiselta tai vastakohtaiselta, mutta mietipä kuinka hyvin hallitset oman maailmasi? Uskotteletko olevasi kontrollissa vai kohtaatko todelliset faktat ja tunnustat, että olet vain havainnoitsija ilmeneville tapahtumille. Hallitsemisen tunne ei ole sama asia kuin todellisen vaikutusvallan omaaminen ja ymmärrys asioiden vaikuttimista. Voitko elää rauhallisen ja onnellisen elämän?

Jotkut ihmiset voivat. Ja he ovat noudattaneen neuvoa. He ovat oivaltaneet, että saavuttaakseen jotain tulee katsoa sisäänpäin ja löytää se ensin sieltä, ja vasta tämän jälkeen on mahdollista materialisoida se ulkoisessa maailmassa yhtälailla. Itse asiassa mikään ei voi estää sitä ilmenemästä, jos tahto on tarpeeksi vahva ja päättäväinen. Miksi tätä on niin vaikea uskoa ja alkaa toteuttaa?

Yksinkertaisesti koska olemme tottuneet elämään ja katsomaan itsemme ulkopuolelle. Pidämme itsestään selvänä, että tekemällä jotain ulkoisessa maailmassa saamme jotain aikaiseksi haluamallamme tavalla. Mutta mitä tapahtuu kun aloitamme toimimaan näin? Luomme ikiliikkujan ilman edes huomaamatta sitä ja mahdollisuutta päästä ulos. Usein vasta lopullisessa epätoivossa ihmiset hakevat ulospääsyn umpikujastaan ja alkavat katsoa sisäänpäin hakeakseen voimaa. Vasta tällöin voi jotain alkaa tapahtua. Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Ulkoinen todellisuus on vain pelkkä seuraus toimista, jotka ovat tapahtuneet aiemmin – ts. seuraukset tai heijastukset aikaisemmista ajatuksista ja tunteista. Mikään ulkoisessa todellisuudessa ei voi muuttua niin kauan kuin ajatus- ja tunnerakenteita ei muuteta vastaavasti.

Meidän tulee ’nähdä’ ja ’tuntea’ tai ’tietää’ yhdessä haluttu lopputulos ensin ja vasta tämän jälkeen voi alkaa tapahtua. Jos vain katselet nykyistä näkyvää maailmaa ja otat sen itsestäänselvyytenä ilman mitään luovaa tai palavaa halua niin mikään ei tule koskaan edistymään tai muuttumaan. Itse asiassa usein tapahtuu juuri päinvastoin. Syntyy negatiivinen spiraali – koska asiat näyttävät niin huonoilta tunnen itseni yhä masentuneemmaksi ja niin edelleen. Luonnollisesti positiivinen inspiraatio ja tunteet ovat myös mahdollisia – ja tuolloin vain taivas on rajana, eikös vain?

Miksi tätä on niin vaikea uskoa, edelleen? Koska emme näe oikeaa todellisuutta ja tämän vuoksi emme koe sen olevan merkityksellinen. Ajattelemme, että voimme ajatella, tuntea tai sanoa ihan mitä tahansa haluamme ilman sen kummempaa harkintaa tai merkitystä. Ja katsokaa maailman tilaa tänään! Olemme pystyneet elämään rauhassa ja rakastaen toisiamme joka päivä ja kaikkia kohtaan, pysyvästi?

Ehkäpä meidän olisi aika ruveta harkitsemaan vakavammin viisaita sanoja, joita niin usein on meille toistettu läpi vuosisatojen. Meillä on jopa eläviä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat saavuttaneet pysyvän onnellisuuden ja tyyneyden tilan. Jopa viimeisin tiede ei kiellä tätä. Einsteinin opetukset ja kvanttifysiikka saavat aikaan ihmeitä, jos haluamme niihin perehtyä. Minkähän takia havainnoijia vaikuttaa havaintoon tai toisin sanoen ajatus vaikuttaa ajattelijaan?

(alkuperäinen The Real Reality)

Näkymä,
niin eläväinen ja jännittävä,
täynnä elämää,
onnellisuutta ja iloa,
joskus surua, usein kipua,
rajallisen tiedon ja tietämättömyyden,
katselee hiljaa.

Taaksepäin astuen,
näkökulmaa laajentaen,
uutta jalansijaa saavuttaen,
tarkkaillen,
etäämmältä,
näkökulmasta uudenlaisen;

Varmasti astuen,
tietäen,
täytyy mun tästä astuman,
näiden verhojen pudota,
jonkin kadota;

Luovuttaen,
tunnetun,
tilaa tehden,
vieraalle,
antaen mennä,
pudota,
fasadin,
niin rakkaan ja kaivatun,
joka ei pidä,
mennä sen täytyy;

Taakse jäänyt,
oli osani mun,
vikoihin perustunut,
ollen kaikki,
muttei oikeasti mitään,
vaikka se oli kaikki,
mitä tiesin.

(alkuperäinen Detachment)

Kärsimys tai ilo,
etsintä tai lepo,
ilo tai suru,
yhdessä tai yksin,
nyt tai silloin,
sinä tai minä,
täällä tai siellä,
aurinko tai kuu,
hiekka tai meri,
yksi plus yksi,
musiikki tai taide,
historia tai satu,
kirjallinen tai suullinen,
yhtä ja samaa,
pinnan alta,
olemukseltaan erilaista,
useimmille piilossa,
luonnoltaan oikealta,
puhtaalta ja selkeältä,
ajatukselta;

Kuitenkin,
sinnikkäästi muuntuen,
samaa silti seuraten,
mallia,
tulemisen,
pysymisen,
ja menemisen.

Aina tuore,
ei koskaan sama,
ilmiasu jäädä saattaa,
olematta mikään samaa;

Syvä ajatus,
pinnallinen uni,
selvä ja terävä,
epämääräinen ja pehmeä,
hauras tai vahva,
pitkä tai lyhyt,
silti samaa,
yhdelle totta,
toiselle harhaa,
suhteellista molemmille,
ideoita, yhtä kaikki.

(alkuperäinen Thought)

Oletko koskaan pohtinut kysymystä missä sinä oikein olet?

Aloitetaan ensin määrittelemällä talon käsite. Mikä on talo? Talo on yleensä rakennettu jotain tiettyä tarkoitusta varten—sillä on tietty merkitys tai tehtävä. Talo rakennetaan erilaisista materiaaleista, jotka taasen puolestaan koostuvat erilaisista alkuaineista. Toisin sanoen tiettyä materiaalien yhteenliittymää kutsutaan taloksi. Tämä talo ei sijaitse maailman ulkopuolella, josta se on rakennettu. Talo voi olla uusi tai vanha, tyylikäs tai ruma, hylätty tai raunioina. Lopulta se on vain kasa erilaisia materiaaleja toisessa järjestyksessä ja sitä ei enää kutsuta taloksi. Siis mikä se talo oli?

Kuka minä olen? Olenko minä tämä keho, joka on kasattu kantasoluista tiettyyn järjestykseen? Nykyinen lääketiede on oppinut rakentamaan uusia ruumiinjäseniä särkyneiden tilalle omista kantasoluistamme. Voimme hankkia uuden sydämen tai muita elimiä tarpeen mukaan. Ihminen voi olla kaunis, ruma, nuori, vanha, terve tai sairas. Ja jälleen kerran eräänä päivänä olemme kasa erilaisia ainesosia hiukan erilaisessa järjestyksessä ja meidän sanotaan olevan kuolleita. Siis mikä oli minä?

Kuten aikaisemmin määrittelimme talo on yhteenliittymä sitä ympäröivistä ainesosista. Se ei sijaitse maailman ulkopuolella vaan kuuluu osana maailmaa. Mutta silti talo oli jotakin muuta kuin tuo maailma sillä emme kutsuneet sitä maailmaksi vaan taloksi. Jos se ei olisi erillinen maailmasta niin miksi sillä pitäisi silloin olla nimi? Jotain olematonta ei voi nähdä tai ymmärtää. Erillisyys merkitsee, että on olemassa rajat ja tuo jokin voidaan myös suhteuttaa johonkin muuhun.

Pieni lapsi ei osaa tehdä eroa itsensä ja maailman välillä. Sille oma keho ja maailma ovat sama asia. Totuus erillisyydestä selviää meille vähitellen. Voimme havainnoida ja tuntea meidän ulkopuolista ympäristöä, jotka eivät kuulu osana meihin. Näitä emme voi tuntea tai kontrolloida. Tästä päädymme johtopäätökseen että näiden asioiden täytyy olla meidän ulkopuolella. Samoin kuin tiettyä materiaalijärjestystä kutsutaan taloksi niin muut ihmiset alkavat kutsua meitä tietyllä nimellä. Muut määrittävät meidät ja alamme pitää itseämme tuona nimenä miksi ikinä meitä sitten kutsutaankin.

Talolla on tietty tarkoitus ja tehtävä. Mutta mikä on meidän tarkoitus? Miksi olemme samaan aikaan erillisiä tästä maailmasta ja silti osana tätä maailmaa (sillä emme voi elää maailman ulkopuolella). Olemme tietty ainesosien yhteenliittymä, joka koostuu atomeista ja energiasta, joista muut ihmiset tunnistavat meidät. Mikä merkitys tällä erillisyydellä voi siis olla? Olisimmeko erillisiä ympäröivästä maailmasta, jos meillä ei olisi joku erityinen tarkoitus? Eihän kukaan rakentaisi taloa, jos sillä ei olisi mitään merkitystä tai tarkoitusta. Itse asiassa koko sanaa ’talo’ ei siinä tapauksessa olisi olemassa.  Erillisyys nimeltä talo on meille hyödyllinen—se suojaa ja antaa meille paikan asua. Mutta talo ei voi tiedostaa itseänsä - ihmiset sen sijaan voivat. Miksi olemme tietoisia itsestämme ja olemassaolostamme ellei sillä olisi joku erityinen tarkoitus? Olisihan täysin absurdia käyttää energiaa johonkin täysin hyödyttämään ja turhaan—tarkoituksettomaan.

Siis, mikä minä olen? Varmasti pystyn sanomaan, että olen tämä erillisyys kutsuttuna tietyllä nimellä. Olen myös osa tätä maailmaa, koska olen rakennettu ainesosista jotka löytyvät ympäröivästä maailmasta. Mutta toisaalta kun tarvitsen uuden sydämen tai muun elimen niin en katoa vanhan myötä—nekään siis eivät ole minä.  Täällä vaikuttaa olevan myös muita ihmisiä. Ne käyttäytyvät samoin, puhuvat ja kommunikoivat. Niillä vaikuttaisi olevan samanlainen olemassaolo kuin minulla. Silti ne eivät kuitenkaan ole minä. Näiden lisäksi maailmassa on muita eläviä olioita, joita kutsutaan kasveiksi ja eläimiksi. Niistä en kyllä ole kovin varma, kun ne eivät kommunikoi samoin kuin ihmiset. Mutta siitä olen varma, että ne ovat olemassa. Ne myös elävät minun ulkopuolella.

Jotenkin tuntuu olevan hiukan vaikeata jatkaa tästä. Minää ei oikein tunnu löytyvän. Ainoastaan tämä erillisyys maailmassa, jonka muut tunnistavat. Muut ovat määrittäneet minut, joka taas on kasattu erilaisista ainesosista joita löytyy ympäröivästä maailmasta. Johtopäätökseni on siis, että ei ole olemassa minää tai yhtä hyvin voisin sanoa että olen maailma sillä olen osa sitä ja elän siinä. Tämä tilapäinen erillisyys minuksi kutsuttuna on kuin talo. Mutta mikä on talo? Tarkoitukseni on oivaltaa erillisyyteni harhaksi, joka ei ole muuta kuin tilapäinen atomien yhteenliittymä tiettynä järjestyksenä. Tilapäinen merkitys joka on luotu oivaltamaan minän käsite—ja sen ykseys maailmaan: erillisyys tajuamaan ykseys. Ja sen jälkeen ei ole enää erillisyyttä.

(alkuperäinen Who Am I?)

Kuinka voimme löytää jotakin mistä mitään emme tiedä?

Kuinka tuntea tuntematon? Kuinka tunnistaa tuntematon?

Tiedämme vain mitä tiedämme. Näemme vain mitä tunnemme. Kuulemme ainoastaan mitä ymmärrämme. Mutta kuka tietää, näkee ja kuulee?

Luokittelemme, määritämme ja erottelemme—tämä on olemassaolomme. Se perustuu erotteluun. Olemme erillämme mielikuvistamme. Maailmamme on kaksinainen—joko asiat ovat tai ne eivät ole. Minä olen mina ja sinä olet sinä. Me emme ole sama. Toisin sanoen olemassaolomme on suhteellista. Olemme pelkästään suhteessa johonkin, oli sitten kyseessä mikä tahansa asia ulkopuolisesta maailmasta niin lintu, kala, hevonen, toinen ihminen jne.

“Cogito Ergo Sum”, sanoi Rene Descartes. “Ajattelen, siis olen”. Mutta kuka ajattelee? Ja mitäs silloin tapahtuu kun emme ajattele? Ajattelumme tarkoittaa luokittelemista ja määrittämistä sanalliseen muotoon—johonkin joka on ymmärrettävissä. Kuinka voimme ajatella jotakin uutta, sellaista mikä ei ole tunnettua meille? Mistä jokin uusi kumpuaa meihin?

Krishnamurti saattaa antaa muutamia ajatuksia, mutta ajattelulla pääsevät vain johonkin tunnettuun…

(alkuperäinen Who Thinks?)

Meitä ympäröivä maailma perustuu dualismiin ajassa ja paikassa. Toisin sanoen elämämme tapahtuu näkyvien esineiden ja merkitysten keskellä. Tämä materiaalinen toimintapa on vallitseva ja heijastuu erittäin tarkasti myös ajattelussamme.

Kuitenkin kaikki tärkeät asiat ovat vailla muotoa. Ilo, onnellisuus, viisaus, tieto, kauneus ja rakkaus muutamina esimerkkeinä. Platon esitteli aikanaan muinaisen viisauden muodoista tai ideoista. Hän puhui muodoista, jotka ovat täydellisiä. Esimerkiksi täydellisen hevosen idea on jotakin, jota ei voi koskaan täysin löytää elävistä hevosista. Silti meillä on mahdollisuus ymmärtää täydellisen hevosen käsite (ts. ideaali) havainnoimalla ympärillämme olevia hevosia.

Kuinka ajattelemme? Luomme mielikuvia. Nämä ajatusmuodot eivät ole täydellisestä maailmasta kotoisin vaan perustuvat meidän omiin aikaisempiin kokemuksiimme. Voimme muovailla ja muodostaa sellaista minkä jo aikaisemmin tiedostamme. Mielemme on tottunut toimimaan konkreettisten asioiden parissa. Mitä tapahtuu kun muodottoman idean pyrkii vangitsemaan fyysiseen olemassaoloon?

Se vastaa valokuvan ottamista, hetken vangitsemista paperille. Valokuvaa ei voi koskaan verrata todellisuuteen. Se ei maistu, tunnu tai millään tavoin sitä ei voi verrata oikeaan elämään. Kaikesta huolimatta tällä tavoin mielemme kuitenkin toimii. Se ottaa jatkuvasti valokuvia yhä uudelleen ja uudelleen elävästä elämästä ja pyrkii jäljittelemään jotain muodotonta ja ikuista—täydellistä ideaa. Jahtaamme näitä ideaalisia muotoja fyysisten esineiden ja asioiden kautta ikään kuin ne edustaisivat todellisia, täydellisiä, muotoja. Mielemme yhdistää täydelliset muodot fyysisiin asioihin ja antaa meidän ymmärtää näiden vastaavan todellisia esikuviaan. Ja huijaus menee meihin täydestä. Mutta joka kerta kun olemme kuluttaneet (tai käyneet läpi) nämä mielen luomukset niin tulemme tyytymättömiksi. Huomaamme, että ne eivät edustaneetkaan koko totuutta. Kaipuu todellisiin muotoihin jäi jäljelle—ja taas aloitamme kaiken alusta…

Ongelmaan löytyy ratkaisu samalla tavoin kuin Platonin kuuluisassa luolavertauksessa. Tarvitaan oikeaa ymmärrystä todellisista muodoista ja vapautumista luolan kahleista. Meidän tulee vapautua mielemme vankilasta ja sen luomista varjokuvista. Niin kauan kuin annamme mielemme piirtää meille muotoja asioista joilla sitä ei voi olla niin kauan elämme epätäydellisessä maailmassa ja kaipauksemme todellisuuteen säilyy.

Jotain vailla muotoa ei voi määrittää ajassa ja paikassa. Muodoton täytyy kokea hetkessä. Uudelleen ja uudelleen. Ne eivät taivu fyysiseen olemassaoloon. Ne ovat todellisia, nyt ja aina.

(alkuperäinen Forms)

Merkittävä osa viestinnästämme tapahtuu verbaalisesti. Puhumme, luemme ja ajattelemme sanoin jatkuvasti.

Aloitetaan ensin perusteista. Tarvitsemme erilaisia yhteisesti hyväksyttyjä sopimuksia viestiäksemme keskenämme. Liikenteessä käytämme liikennesääntöjä ja –valoja. Aikanaan olemme vain sopineet, että tietty liikennemerkki tarkoittaa tiettyä asiaa ja tämän jälkeen kaikki ovat oppineet ymmärtämään viestin välittömästi ja yhtäläisesti. Itse asiassa sanat ovat samanlaisia symboleja. Ne ovat vain tapa kommunikoida ja helpottaa elämää. Tarkalleen ottaen sanat eivät ole mitään muuta kuin sarja kirjaimia tunnistettavassa järjestyksessä.

Pidämme itsestään selvänä, että käyttämämme symbolit (sanat) ovat lähtökohtaisesti tarkkoja. Todellisuus on kuitenkin juuri päinvastainen sillä jokainen elää oman näkemyksensä mukaisessa maailmassa. Helppo tapaa todentaa asia on pyytää jotakin kuvailemaan tietyn sanan merkitys. Varmaan on, että jos pyydämme eri ihmisiä piirtämään esimerkiksi ’tuolin’ niin kaikkien tuolit näyttävät erilaisilta ja harvoin edes läheisesti samankaltaisilta. Kuinkahan on asian laita vaikeampien ja abstraktimpien sanojen kuten globalisaatio ja vapaus kohdalla?

Sanoilla aiheutetaan paljon väärinkäsityksiä ja vahinkoa. Ihmiset tarkoittavat jotakin ja tulkitsevat asiat kuitenkin toisin – omalla tavallaan. Ehkä voimakkaimmat assosiaatiot liitetään sanoihin jotka käsittelevät uskontoa, politiikkaa ja henkilökohtaisia näkemyksiä. Osa näistä symboleista koetaan lähes pyhiksi: sanat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Niiden alkuperäinen tarkoitus kuvata ja viitata todelliseen kohteeseen on hämärtynyt tai kokonaan unohdettu matkan varrella. Historiamme on täynnä ’pyhiä sotia’ tai verenvuodatusta ’korkeampien tarkoitusten’ vuoksi. Idealismit ovat tulleet tärkeämmiksi kuin ihmiset. Sanojen avulla voimme helposti etääntyä ja hukata niiden todellisen merkityksen ja samaistua niihin vain symbolien tasolla. Näiden symbolien nimissä olemme valmiit tappamaan muita ihmisiä ja tekemään uskomattomia asioita. Harvoin pysähdymme harkitsemaan ja miettimään symbolien todellista merkitystä ja sanomaa. Sanoja on helppo käyttää ja vielä helpompi väärinkäyttää. Ne ovat voimakkaita ja vaikuttavat ulkoisesti erittäin tarkoilta, mutta todellisuudessa niiden oikea merkitys on harvoin yksiselitteinen ja kirkas. Meitä pettää sanojen ulkoasu ja aiheuttaa suurta sekaannusta elämässämme.

(alkuperäinen Words)

Rakastamme varmuutta. Haluaisimme asua maailmassa, jossa asiat ovat ennakoitavissa. Vai haluaisimmeko?

Käyttäytymisemme tuntuu tukevan ennakoitavuuden ajatusta. Emme halua muuttua ja vielä vähemmän kaipaamme yllätyksiä. Olemme tyytyväisiä jokapäiväiseen elämään arkisine rutiineineen ja tapahtumineen. Tunnemme olevamme kontrollissa elämässämme. Pystymme hallitsemaan elämämme.

Mutta kaikki tämähän on vain harhaa – petämme vain itseämme. Mikään ei pysy samana, koskaan. Luomme itsellemme staattisen, muuttumattoman, kuvan maailmasta ja kieltäydymme tarkkailemasta ulkopuolista maailmaa sellaisena kuin se on. Harhakuvamme maailmasta pysyy ehjänä vain niin kauan kuin mitään sellaista ei tapahdu, joka menee oman mukavuusrajamme ylitse.

Miksi meille on niin vaikeata omaksua ja hyväksyä kaiken muuttuvuutta? Käytämme suunnattoman määrän voimavarojamme luokitteluun ja sullomiseen, jolla pakotamme havaintomme maailmasta haluamiimme raameihin ja sopiviin malleihin. Luomme itse odotuksemme ja harhakuvamme, jotka aina lopulta rikkoutuvat ja saavat meidät pettymään. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Mitäpä jos hyväksymme tosiasian, että emme ole kontrollissa? Ottaisimme elämän sellaisena kuin se tulee ilman odotuksia – nöyrästi. Elämässämme olisi vähemmän suruja ja vielä vähemmän yllätyksiä. Kaikki olisi uutta ja mikään ei meitä yllättäisi. Jokainen päivä olisi seikkailu joka tuo jotain uutta ja ihmeellistä. Pelko olisi myös turhaa sillä epävarmuus ja muutos ovat elämän tosiasioita kuten hengittäminen. Pystyisimme huolehtimaan vähemmän ja keskittymään elämiseen enemmän: hetki kerrallaan avoimin mielin.

(alkuperäinen Fixed Mind)