Focus on Life™

Oletko koskaan pohtinut kysymystä missä sinä oikein olet?

Aloitetaan ensin määrittelemällä talon käsite. Mikä on talo? Talo on yleensä rakennettu jotain tiettyä tarkoitusta varten—sillä on tietty merkitys tai tehtävä. Talo rakennetaan erilaisista materiaaleista, jotka taasen puolestaan koostuvat erilaisista alkuaineista. Toisin sanoen tiettyä materiaalien yhteenliittymää kutsutaan taloksi. Tämä talo ei sijaitse maailman ulkopuolella, josta se on rakennettu. Talo voi olla uusi tai vanha, tyylikäs tai ruma, hylätty tai raunioina. Lopulta se on vain kasa erilaisia materiaaleja toisessa järjestyksessä ja sitä ei enää kutsuta taloksi. Siis mikä se talo oli?

Kuka minä olen? Olenko minä tämä keho, joka on kasattu kantasoluista tiettyyn järjestykseen? Nykyinen lääketiede on oppinut rakentamaan uusia ruumiinjäseniä särkyneiden tilalle omista kantasoluistamme. Voimme hankkia uuden sydämen tai muita elimiä tarpeen mukaan. Ihminen voi olla kaunis, ruma, nuori, vanha, terve tai sairas. Ja jälleen kerran eräänä päivänä olemme kasa erilaisia ainesosia hiukan erilaisessa järjestyksessä ja meidän sanotaan olevan kuolleita. Siis mikä oli minä?

Kuten aikaisemmin määrittelimme talo on yhteenliittymä sitä ympäröivistä ainesosista. Se ei sijaitse maailman ulkopuolella vaan kuuluu osana maailmaa. Mutta silti talo oli jotakin muuta kuin tuo maailma sillä emme kutsuneet sitä maailmaksi vaan taloksi. Jos se ei olisi erillinen maailmasta niin miksi sillä pitäisi silloin olla nimi? Jotain olematonta ei voi nähdä tai ymmärtää. Erillisyys merkitsee, että on olemassa rajat ja tuo jokin voidaan myös suhteuttaa johonkin muuhun.

Pieni lapsi ei osaa tehdä eroa itsensä ja maailman välillä. Sille oma keho ja maailma ovat sama asia. Totuus erillisyydestä selviää meille vähitellen. Voimme havainnoida ja tuntea meidän ulkopuolista ympäristöä, jotka eivät kuulu osana meihin. Näitä emme voi tuntea tai kontrolloida. Tästä päädymme johtopäätökseen että näiden asioiden täytyy olla meidän ulkopuolella. Samoin kuin tiettyä materiaalijärjestystä kutsutaan taloksi niin muut ihmiset alkavat kutsua meitä tietyllä nimellä. Muut määrittävät meidät ja alamme pitää itseämme tuona nimenä miksi ikinä meitä sitten kutsutaankin.

Talolla on tietty tarkoitus ja tehtävä. Mutta mikä on meidän tarkoitus? Miksi olemme samaan aikaan erillisiä tästä maailmasta ja silti osana tätä maailmaa (sillä emme voi elää maailman ulkopuolella). Olemme tietty ainesosien yhteenliittymä, joka koostuu atomeista ja energiasta, joista muut ihmiset tunnistavat meidät. Mikä merkitys tällä erillisyydellä voi siis olla? Olisimmeko erillisiä ympäröivästä maailmasta, jos meillä ei olisi joku erityinen tarkoitus? Eihän kukaan rakentaisi taloa, jos sillä ei olisi mitään merkitystä tai tarkoitusta. Itse asiassa koko sanaa ’talo’ ei siinä tapauksessa olisi olemassa.  Erillisyys nimeltä talo on meille hyödyllinen—se suojaa ja antaa meille paikan asua. Mutta talo ei voi tiedostaa itseänsä - ihmiset sen sijaan voivat. Miksi olemme tietoisia itsestämme ja olemassaolostamme ellei sillä olisi joku erityinen tarkoitus? Olisihan täysin absurdia käyttää energiaa johonkin täysin hyödyttämään ja turhaan—tarkoituksettomaan.

Siis, mikä minä olen? Varmasti pystyn sanomaan, että olen tämä erillisyys kutsuttuna tietyllä nimellä. Olen myös osa tätä maailmaa, koska olen rakennettu ainesosista jotka löytyvät ympäröivästä maailmasta. Mutta toisaalta kun tarvitsen uuden sydämen tai muun elimen niin en katoa vanhan myötä—nekään siis eivät ole minä.  Täällä vaikuttaa olevan myös muita ihmisiä. Ne käyttäytyvät samoin, puhuvat ja kommunikoivat. Niillä vaikuttaisi olevan samanlainen olemassaolo kuin minulla. Silti ne eivät kuitenkaan ole minä. Näiden lisäksi maailmassa on muita eläviä olioita, joita kutsutaan kasveiksi ja eläimiksi. Niistä en kyllä ole kovin varma, kun ne eivät kommunikoi samoin kuin ihmiset. Mutta siitä olen varma, että ne ovat olemassa. Ne myös elävät minun ulkopuolella.

Jotenkin tuntuu olevan hiukan vaikeata jatkaa tästä. Minää ei oikein tunnu löytyvän. Ainoastaan tämä erillisyys maailmassa, jonka muut tunnistavat. Muut ovat määrittäneet minut, joka taas on kasattu erilaisista ainesosista joita löytyy ympäröivästä maailmasta. Johtopäätökseni on siis, että ei ole olemassa minää tai yhtä hyvin voisin sanoa että olen maailma sillä olen osa sitä ja elän siinä. Tämä tilapäinen erillisyys minuksi kutsuttuna on kuin talo. Mutta mikä on talo? Tarkoitukseni on oivaltaa erillisyyteni harhaksi, joka ei ole muuta kuin tilapäinen atomien yhteenliittymä tiettynä järjestyksenä. Tilapäinen merkitys joka on luotu oivaltamaan minän käsite—ja sen ykseys maailmaan: erillisyys tajuamaan ykseys. Ja sen jälkeen ei ole enää erillisyyttä.

(alkuperäinen Who Am I?)

Kuinka voimme löytää jotakin mistä mitään emme tiedä?

Kuinka tuntea tuntematon? Kuinka tunnistaa tuntematon?

Tiedämme vain mitä tiedämme. Näemme vain mitä tunnemme. Kuulemme ainoastaan mitä ymmärrämme. Mutta kuka tietää, näkee ja kuulee?

Luokittelemme, määritämme ja erottelemme—tämä on olemassaolomme. Se perustuu erotteluun. Olemme erillämme mielikuvistamme. Maailmamme on kaksinainen—joko asiat ovat tai ne eivät ole. Minä olen mina ja sinä olet sinä. Me emme ole sama. Toisin sanoen olemassaolomme on suhteellista. Olemme pelkästään suhteessa johonkin, oli sitten kyseessä mikä tahansa asia ulkopuolisesta maailmasta niin lintu, kala, hevonen, toinen ihminen jne.

“Cogito Ergo Sum”, sanoi Rene Descartes. “Ajattelen, siis olen”. Mutta kuka ajattelee? Ja mitäs silloin tapahtuu kun emme ajattele? Ajattelumme tarkoittaa luokittelemista ja määrittämistä sanalliseen muotoon—johonkin joka on ymmärrettävissä. Kuinka voimme ajatella jotakin uutta, sellaista mikä ei ole tunnettua meille? Mistä jokin uusi kumpuaa meihin?

Krishnamurti saattaa antaa muutamia ajatuksia, mutta ajattelulla pääsevät vain johonkin tunnettuun…

(alkuperäinen Who Thinks?)

Meitä ympäröivä maailma perustuu dualismiin ajassa ja paikassa. Toisin sanoen elämämme tapahtuu näkyvien esineiden ja merkitysten keskellä. Tämä materiaalinen toimintapa on vallitseva ja heijastuu erittäin tarkasti myös ajattelussamme.

Kuitenkin kaikki tärkeät asiat ovat vailla muotoa. Ilo, onnellisuus, viisaus, tieto, kauneus ja rakkaus muutamina esimerkkeinä. Platon esitteli aikanaan muinaisen viisauden muodoista tai ideoista. Hän puhui muodoista, jotka ovat täydellisiä. Esimerkiksi täydellisen hevosen idea on jotakin, jota ei voi koskaan täysin löytää elävistä hevosista. Silti meillä on mahdollisuus ymmärtää täydellisen hevosen käsite (ts. ideaali) havainnoimalla ympärillämme olevia hevosia.

Kuinka ajattelemme? Luomme mielikuvia. Nämä ajatusmuodot eivät ole täydellisestä maailmasta kotoisin vaan perustuvat meidän omiin aikaisempiin kokemuksiimme. Voimme muovailla ja muodostaa sellaista minkä jo aikaisemmin tiedostamme. Mielemme on tottunut toimimaan konkreettisten asioiden parissa. Mitä tapahtuu kun muodottoman idean pyrkii vangitsemaan fyysiseen olemassaoloon?

Se vastaa valokuvan ottamista, hetken vangitsemista paperille. Valokuvaa ei voi koskaan verrata todellisuuteen. Se ei maistu, tunnu tai millään tavoin sitä ei voi verrata oikeaan elämään. Kaikesta huolimatta tällä tavoin mielemme kuitenkin toimii. Se ottaa jatkuvasti valokuvia yhä uudelleen ja uudelleen elävästä elämästä ja pyrkii jäljittelemään jotain muodotonta ja ikuista—täydellistä ideaa. Jahtaamme näitä ideaalisia muotoja fyysisten esineiden ja asioiden kautta ikään kuin ne edustaisivat todellisia, täydellisiä, muotoja. Mielemme yhdistää täydelliset muodot fyysisiin asioihin ja antaa meidän ymmärtää näiden vastaavan todellisia esikuviaan. Ja huijaus menee meihin täydestä. Mutta joka kerta kun olemme kuluttaneet (tai käyneet läpi) nämä mielen luomukset niin tulemme tyytymättömiksi. Huomaamme, että ne eivät edustaneetkaan koko totuutta. Kaipuu todellisiin muotoihin jäi jäljelle—ja taas aloitamme kaiken alusta…

Ongelmaan löytyy ratkaisu samalla tavoin kuin Platonin kuuluisassa luolavertauksessa. Tarvitaan oikeaa ymmärrystä todellisista muodoista ja vapautumista luolan kahleista. Meidän tulee vapautua mielemme vankilasta ja sen luomista varjokuvista. Niin kauan kuin annamme mielemme piirtää meille muotoja asioista joilla sitä ei voi olla niin kauan elämme epätäydellisessä maailmassa ja kaipauksemme todellisuuteen säilyy.

Jotain vailla muotoa ei voi määrittää ajassa ja paikassa. Muodoton täytyy kokea hetkessä. Uudelleen ja uudelleen. Ne eivät taivu fyysiseen olemassaoloon. Ne ovat todellisia, nyt ja aina.

(alkuperäinen Forms)