(julkaistu Uudessa Suomessa 23.10.2008)
Viime viikkoina valtiot ympäri maailmaa ovat kaivaneet kuvetta useiden satojen lisämiljardien edestä tukeakseen pankki- ja finanssisektoria. Vähemmälle huomiolle on jäänyt keskustelu siitä mistä patjan alta suuret summat yllättäen löytyvät tukitalkoisiin.
Pelkästään Yhdysvalloissa lähennellään tuhatta miljardia (biljoona) taalaa uutena apuna, kun aikaisempaa velkaa on yli kymmenen biljoonan eli noin 30 000 taalaa jokaista kansalaista kohden. Tämäkään ei ole vielä koko totuus, sillä lisäämällä vielä kattamattomat sosiaaliturva-, terveys- ja eläkevastuut päästään jo yli 500 000 taalaan jokaista kansalaista kohden. Kokonaisvelka näyttää 59 biljoonaa dollaria.
Summat kuulostavat suurilta, ja sitähän ne myös ovatkin. Yhdysvaltain dollari on hyvä esimerkki nykyisestä keskuspankkipolitiikasta. Vuoden 1913 yksi dollari vastaa lähes 21 vuoden 2007 taalaa eli paperivaluutasta on hävinnyt yli 95 prosenttia arvosta vajaassa sadassa vuodessa. Absoluuttiset summat suurenevat ja ostovoima häviää vuosi vuodelta – paperirahasta ei ole arvon säilyttäjäksi.
Yksinkertaistettuna valtiolla on vain muutama tapa luoda ostovoimaa itselleen. Se voi verottaa suoraan, joka on aina ollut poliittisesti erittäin epämiellyttävä ja vastustettu tapa. Nykyiset tukipaketit tuskin olisivat menneet läpi näin nopeasti, jos rahat olisi konkreettisesti pitänyt käydä keräämässä verovelvollisilta. Velanotto on ehkä yleisin keino, joka on viivästettyä verotusta, sillä valtio ei tuota mitään, vaan vaatii suoritukset alamaisiltaan myöhemmin korkojen kera. Näiden lisäksi työkalupakista löytyy vielä rahan teko tyhjästä eli rahamäärän kasvattaminen (inflaatio).
Kaikille näille menetelmille on yhteistä, että yhtään uutta tuotetta tai palvelua ei ole syntynyt lisää yhteiskuntaan. Toisin sanoen hyvinvointi ei lisääntynyt tyhjästä nyhjäisemällä – ei edes (tai erityisesti) valtion toimesta. Ludwig von Mises aikanaan totesi vapaasti kääntäen, että valtio ei voi tehdä kansalaista rikkaammaksi, mutta köyhdyttämään se kykenee.
Rahamäärän kasvattaminen suosii yhteiskunnassa niitä, jotka saavat uuden ostovoiman käyttöönsä vanhoilla hinnoilla. Tyypillisesti nämä tahot ovat valtiota ja pankkisektoria lähellä riippuen siitä, mistä uusi rahainjektio saa alkunsa yhteiskuntaan. Toisaalta kovimman iskun kokevat ne tuottajat, jotka joutuvat ostamaan tuotantotarvikkeensa uusilla, korotetuilla hinnoilla, mutta eivät ole pystyneet vielä siirtämään korotuksia asiakashintoihin.
Inflaation aaltovaikutus käy läpi koko yhteiskunnan ja luo voittajia ja häviäjiä. Rahamäärän lisäys on piiloverotusta, jonka vaikutus tulee esiin vasta viivästettynä ja salakavalasti. Inflaatio syö ostovoimaa, joka näkyy korotettuina hintoina ja reaalisen ostovoiman vähenemisenä. Erityisen ankara veromuoto se on tahoille, joiden tulot ovat nominaalihinnoissa, kuten eläkkeiden ja rojaltitulojen tapauksissa. Rahamäärän kasvattaminen on helppo tapa verottaa, koska hintojen nousun syntipukit yleensä löytyvät aina muualta kuin sen ainoasta ja oikeasta lähteestä – valtiosta itsestään, jolla on rahamonopoli.
Vuoden 1974 taloustieteen Nobel-palkinnon voittanut F. A. Hayek yhdessä opettajansa Ludwig von Misesin kanssa ovat osoittaneet, että löysä rahapolitiikka johtaa vääriin investointeihin nousukaudella, jolloin illuusio vauraudesta uuden lisärahan muodossa vääristää arvostelukykyä tuotantoketjussa. Nousukauden investoinnit ovat osittain kestämättömällä pohjalla, koska uusi ”vauraus” ei perustu säästöihin, vaan pääosin pelkästään rahamäärän kasvuun. Tästä seuraa väistämätön korjausliike eli laskukausi, jolloin kaikki tehdyt investoinnit eivät enää ole kannattavia ja joutuvat näin ollen hakemaan todellisen reaaliarvonsa (alennuksen). Tämä bisnessyklisyys on Misesin ja Hayekin mukaan keskuspankkilähtöistä ja väistämätön seuraus nykyisestä ekspansiivisesta rahapolitiikasta.
Laskukauden korjausliike on yhtä luonnollinen kuin nousukausikin – tosin nykyisin tämän korjausliikkeen ei anneta tapahtua, vaan elvyttämällä pitkitetään markkinoiden hintatason korjausta ja tulevaa lamaa. Löysä rahapolitiikka ja lisävelanotto synnyttävät uuden syklin, eivät estä niitä. Loppulaskun kuitenkin maksaa aina sama taho kuin ennenkin, eli veronmaksaja, tavalla jos toisella.
No Comments